Kartanoiden saari – Stansvikin kartano

Tiesitkö, että Stansvikin kartanon päärakennus on Helsingin arvokkaimpia rakennuksia? Ja että kartanossa kuulemma myös kummittelee… Paneudutaan kartanon tarinaan tässä viisiosaisen kirjoitussarjani ”Kartanoiden saari” kolmannessa osassa.


Stansvikin kartano. 

Stansvikin kartano irrottautui Degerön kartanosta vuonna 1798; vielä tätä ennen kartano maineen oli kuulunut Degeröhön. Stansvikin ensimmäinen omistaja oli majuri Johan Ludvig Brant, joka ei kuitenkaan koskaan asunut tilallaan. Henkikirjojen mukaan tilan ainoa asukas oli kaivosseppä, sillä tuohon aikaan Stansvikin mailta oli löydetty rautaa, kuparia sekä hopeamalmiesiintymiä, mikä oli käynnistänyt aina 1830-luvun lopulle asti kestäneen kaivostoiminnan

Brant omisti Stansivikin vain pari vuotta ja myi tilan edelleen kapteeni Fabian Casimir Rosvallille vuonna 1800. Rosvall oli ripeäotteinen mies ja kehitti Stansvikin tilaa suunnittelemalla ja rakentamalla sille päärakennuksen, joka vielä tänäkin päivänä seisoo ylväänä pienellä harjulla merta katsoen. Päärakennus luotiin yhdistämällä kaksi kalastajatorppaa kaksikerrokseksi, komeaksi kartanorakennukseksi. Rakennuksen hirret ovat peräisin 1700-luvulta.

Päärakennus valmistui vuonna 1804. Kartanossa oli niin sanottuja sokeita ikkunoita, siis valeikkunoita, sillä tarpeettoman suuria asuinrakennuksia pidettiin verotettavana ylellisyytenä. Rakennuksen suuruus määriteltiin nimenomaan ikkunoiden lukumäärän mukaan. Stansvikissa varsinaisia ikkunoita oli yhteensä 11 suurta ja 10 pientä, sekä neljällä sokealla ikkunalla luotiin julkisivuun eheyttä ja symmetriaa. Valeikkunat olivat tuohon aikaan varsin yleisiä.


Valeikkuna julkisivun oikeassa alakulmassa.

Yläikkuna on niin sanottu sokea ikkuna, eli valeikkuna.


Maalaustaiteen historiaa sekä lapsiperheen arkea Stansvikissa

Vuotta myöhemmin Rosvall möi Stansvikin muotokuva- ja miniatyyrimaalari Emanuel Thelningille. Maalari ikuisti teoksissaan yleensä Suomenlinnan upseereita ja heidän perheitään, mutta hänen tunnetuin teoksensa on ”Porvoon valtiopäivien avajaiset 1809”, jonka hän maalasi Stansvikissa vuosina 1809–1812. Perimätiedon mukaan maalausateljeena olisi toiminut kartanon vaja.

Stansvik myytiin eteenpäin Thelingiltä valtioneuvos Vilhelm Edelheimille vuonna 1817. Alueelle saatiin paljon vilinää, sillä Edelheimillä oli edellisestä avioliitostaan kahdeksan lasta ja uusi vaimo toi pesään vielä kaksi lasta lisää. Stansvik periytyi seuraavalle polvelle, Edelheimin pojalle senaattori ja valtioneuvos Paul Henrik Edelheimille. Kartano jouduttiin myymään Edelheimin perheen ulkopuoliselle, sillä Paul Edelheim kuoli vuonna 1855 ja hänen viiden lapsen katraastaan vanhin poika oli tuolloin vasta 10-vuotias. 

Willebrandien kesäasunto

Kartanon osti lääketieteen ja kirurgian tohtori, vapaaherra sekä myöhemmin lääkintöhallituksen pääjohtaja Knut Felix von Willebrand. Kauppahintaan sisältyi muun muassa kaksi työhevosta, kaksi lehmää, vanha purjevene sekä kaksi soutuvenettä. Rakennuksia oli runsaasti – päärakennuksen lisäksi tonttiin kuului päärakennuksen vieressä sijaitseva viisihuoneinen sivurakennus, uusklassinen venevaja ja laituri, kolme pientä asuinrakennusta työväkeä varten, riihi, talli, navetta, vaunuvaja, ruoka-aitta, vaja, liiteri, jääkellari sekä harmaakivinen perunakellari. Edelleen paikallaan sijaitseva sivurakennus (Keltainen huvila) on ilmeisesti Engelin oppilaiden suunnittelema, ja valtaosa näistä rakennuksista on myös edelleen paikallaan.


Keltainen huvila.


Vaikka kartanossa oli tuohon aikaan karjaa ja se oli pinta-alaltaan suuri, 97,5 ha, kartano pysyi silti von Willebrandien kesäasuntona. Kauppoihin oli kuitenkin pitkä matka, joten mahdollisimman suuri omavaraisuus oli tarpeen. Kesäisin kartanossa vietettiin vilkasta seuraelämää laajasalolaisten kartano- ja huvila-asukkaiden kesken.  

von Willebrand kaunisti Stansvikin aluetta ja se näkyy vielä tänäkin päivänä. Esimerkiksi Stansvikin tammikuja on von Willebrandin aikana istutettu – niiden terhot tuotiin Ranskasta, Fontainebleaun metsästä. Kujassa on Laajasalon paksuimmat tammet. Viihteen ystävänä von Willebrand rakennutti myös Suomen ainoan puisen keilahuoneen ratoineen. Harmillisesti se siirrettiin pois 1960-luvulla, sillä se alkoi liiaksi kiinnostaa ympäristön pikkulapsia. 


Tammikuja.


Helsingin kaupunki mukaan kuvioihin

Stansvikin omistus siirtyi von Willebrandin kuoltua hänen leskelleen, Anna Sophielle, vuonna 1893. Hänen kuoltuaan pari vuosikymmentä myöhemmin, tila siirtyi von Willebrandien lapsille vuonna 1914. Perilliset jatkoivat kesien viettoa Stansvikissa aina vuoteen 1938, jolloin Helsingin kaupunki osti Stansvikin kartanon perikunnalta. Alue luovutettiin Helsingin kunnallisvirkamiehet ja –toimihenkilöt ry:n kesäkäyttöön. 

Vanha päärakennus kunnostettiin vuonna 1980-luvulla ja saneeraus valmistui vuonna 1987. Rakennus tutkittiin ennen korjauksien aloittamista ja samalla todettiin, että se on Helsingin arvokkaimpia puurakennuksia. Alkuperäiset uunit 1800-luvun alusta olivat säilyneet ja yläkerran toisen kamarin seinästä paljastui hyväkuntoinen ja harvinainen empiretapetti. Konservoitua tapettia koristaa sfinksit ja lehvämaljakot. Tämän lisäksi esille saatiin myös alkuperäisiä kattopintoja ja kattomaalaus.   

Kummituskartano Stansvik

Pidätkö kummitustarinoista? Tai onkohan tämä pikemminkin kummitustotuus kuin tarina. Tiesitkö, että Stansvikin kartanoa, päärakennusta, vartioi sen rakennuttaja, kapteeni Fabian Casimir Rosvall? Hän ei kummittele joka yö, vaan antaa itsestään merkin, kun kartano alkaa olla huonossa kunnossa tai kun sitä uhkaa vaara. 

Ennen 1980-luvun saneerausta kummitus Rosvall aukoi ovia. Silloinen rakennuksen isännöitsijä, joka istui puhelimessa emännän huoneessa työpöydän ääressä toisessa kerroksessa, kuuli parvekkeen oven avautuvan sekä lähestyvät askeleet selkänsä takana. Kun puhelu loppui, isännöitsijä meni tarkistamaan ovet – ne olivat tiiviisti kiinni.

Yöaikaan kummitus Rosvall kolisutti usein ovia. Silloinen emäntä nukkui talon toisessa kerroksessa isännän huoneessa. Emäntä ei kuitenkaan säikähtynyt ovien kolistelua vaan kysyi: ”Fabian, mitä sinä häiritset? Anna minun nukkua”. Talonmies Kalevi Möttönen tuli taas hyvin toimeen kummitus Rosvallin kanssa. Heille kuitenkin tuli pientä kinaa, kun kummitus Rosvall avasi usein ullakolle menevän oven haan. Möttönen on ainoa, joka on nähnyt vilauksen Rosvallista – käden ja käsivarren. Kummitus Rosvall ei kuitenkaan väsynyt ovien avaamiseen vaan lopetti vasta, kun kartano oli korjattu ja turvassa. 

Kummitus Rosvall tuli jälleen availemaan ovia, kun kartano oli uhattuna. Kaksi poikaa yrittivät yön hämärissä murtautua kartanon toiseen kerrokseen. Toinen pojista kiipesi parvekkeelle ja oli juuri aukaisemassa ovea, kun se yllättäen avautui. Varastamisesta ei tullutkaan mitään, sillä pojan toivuttua säikähdyksestä lähti hän ripeästi kapumaan alas ja pojat poistuivat.


Kartanon silloiseen alueeseen kuului myös nykyisen Koirasaarentien varrella edelleen sijaitseva kaivostyönjohtajan asunto 1780-luvulta. 






Kuvat: © Lahtinen, 2022



Siirry kirjoitussarjan ensimmäiseen osaan, ”Kartanoiden saari – Degerön kartano”, tästä. 

Siirry kirjoitussarjan toiseen osaan, ”Kartanoiden saari – Tullisaaren kartano, Turholma”, tästä. 




Aiheesta muualla/lähteet:

Kailari, K. Maalaismaisemista Itä-Helsingiksi. Oy Painotalo tt-urex Ab. Porvoo 2005. s.51–56.

Sädevirta, S. Laajasalon, Villingin ja Santahaminan historiaa. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja. 1994:14. s.18.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koko perheen kesäteatteri – Laajasalon huvilateatteri

Vierailu Napolissa – ilman, että tarvitsee poistua saarelta

Seurojentalo – koulusta ja seuroista palokunnantaloksi