Rautaa, hopeaa ja kalkkia Laajasalossa

Helsingin seudulta löytyy sadoittain kallioon louhittuja monttuja, joista osa on vanhoja rakennusten perustuksia, kellareita ja entisiä väestönsuojia. Monttujen joukossa on myös kymmeniä parin vuosisadan vanhoja kaivoksia, joista on louhittu niin rautamalmia kuin kalkkikiveä. Parisataa vuotta sitten Helsinki oli oikeastaan Kiskon ja Karkkilan ohella Suomen huomattavinta kaivosseutua. Myös Laajasalossa on toiminut tunnetusti kaksi eri kaivosta ja neljä eri louhosta. 

Fennoskandian (Skandinavia, Suomi, Itä-Karjala ja Kuola) kallioperä on noin 2 000 miljoonaa vuotta vanhaa peruskalliota, jonka tyyppikivilaji on graniitti. Se on kiteytynyt sulaneesta piihapporikkaasta magmasta, joka syntyi sulaneesta kiviaineksesta. Tämä kova, karkearakeinen ja punertava tai harmaa kivi on valittu Suomen kansalliskiveksi.

Graniitti on myös Helsingin seudun pääkivilaji. Siihen on kuitenkin sekoittunut niin paljon kiillegneissiä, amfiboliittia tai kvartsi-maasälpägneissiä, että kallioiden yleissävyn antavat seoskivilajit. Graniittia tummempia magmakivilajeja on varsinkin Suomenlinnan, Santahaminan ja Laajasalon seuduilla. Näiden kivilajien välikerroksina on yleensä kalkkikiviä. 

Sattumanvaraista malmien etsintää

”Malmia owat kaikki kiwikunnan tuotteet, jotka sisältäwät metalleja siinä määrässä ja semmoisissa yhdistyksissä, että niistä kannattaa metallit pelkistää.” – F.G. Bergroth, 1881.

Helsingin seudulla toimineista malmikaivoksista on jo 1500- ja 1600-luvuilta hämäriä tietoja; tunnetuimpia lienevät Porkkalan, Hyvinkään ja Pernajan ”hopiakaivokset”. Näistä ei kuitenkaan ole kiistatonta näyttöä malmin hopeapitoisuudesta tai kaivoksen tuotosta. Varsinaisten todisteisiin perustuvien malmikaivosten kukoistusaika oli Ruotsin vallan loppuaikana ja Venäjän vallan aikana, 1700- ja 1800-luvuilla. 

Malmien etsintä oli alkeellista toimintaa ja perustui lähestulkoon sattuman varaan. Malmia tunnistettiin harjaantuneiden silmien lisäksi malmikompassin avulla. Kyseisen kompassin neula saattoi kääntyä sekä pysty- että vaakasuoran akselin ympäri, jolloin magneettisia mineraaleja sisältävä malmi voitiin havaita myös irtomaakerroksen alta. Muiden, ei-magneettisten metallien, malmien löytäminen oli oikeastaan ainoastaan sattumanvaraista. Malmikompassin avulla löydettiin varsinkin 1800-luvulla monia pieniä rautamalmeja Helsingin seudulta.  

Kiven irrotus, ennen kuin räjähdysaineita alettiin käyttää 1800-luvulla, tapahtui niin sanottuna nuotiolouhintana. Kalliota kuumennettiin polttamalla roviota sen päällä tai kupeessa. Tämän jälkeen kuumentuneelle kivelle kaadettiin kylmää vettä. Näin haurastunut ja halkeillut malmikivi irrotettiin lekalla ja meisselillä. Kaivoksia ei louhittu kovin syvälle, sillä vedenpoisto ja kivennosto tapahtuivat käsin ja hevostyövoimalla. 

Näissä olosuhteissa kannatti kuitenkin louhia pieniäkin esiintymiä, mikäli malmi oli tarpeeksi rikasta. Niin Ruotsin valtio kuin autonomisen Suomen hallituskin pyrki edistämään vuoriteollisuutta tukemalla malminetsintää ja kaivostoimintaa sekä myöntämällä rautaruukeille erilaisia etuoikeuksia. Valtion varoja uhrattiin koelouhintaan, minkä seurauksena myös kannattamattomiakin kaivoksia pidettiin käynnissä. Helsingin seudun kaivoksista useat olivat oikeastaan koelouhoksia, joiden toiminta ei missään vaiheessa ollut taloudellisesti tai liiketoiminnallisesti kannattavaa.

Stansvikin rautakaivokset 

Laajasalon Koirasaarentien luoteispuolella sijaitsee Stansvikin, eli Tahvonlahden, rautakaivokset. Stansvikin rautamalmi löytyi vuonna 1766, jolloin jo samaisena vuonna alettiin louhia malmia suoraan kallionjyrkänteestä. Malmia saatiin 3 000 kippuntaa eli noin 510 tonnia. Osa tästä malmista sulatettiin Skogbyn ruukissa, mutta ilmeisesti malmi ei ollut rikasta, sillä ensimmäisen vuoden jälkeen louhinta keskeytyi pariksi vuosikymmeneksi. 

Seuraavat louhintayritykset tehtiin vuosina 1787–1788 sekä 1796–1797. Tällöin louhittiin 2 800 kippuntaa eli lähes 476 tonnia malmia. Malmin sulatus tapahtui Fagervikin ja Teijon ruukeissa. Tämän jälkeen kaivos pysyi autiona melkein 30 vuotta.

Kannattavien kotimaisten rautamalmien etsintä oli sitkeää ja tästä johtuen kaivos avattiin jälleen vuonna 1827, ja seuraavalla vuosikymmenellä vielä pariin otteeseen. Varsinainen kaivostyö päättyi Stansvikissa vuona 1839. Lukuisin keskeytyksin, lähes 80 vuotta kestäneen toiminnan luonto oli sen aikaiselle vuoriteollisuudelle erittäin tyypillistä. Vaikka malmi oli paikoitellen erittäin hyvää, oli esiintymä loppupeleissä toivottoman pieni. Sen aikaisten vajavaisten tutkimusmenetelmin oli kuitenkin vaikea saada tarkkaa kokonaiskuvaa esiintymistä, mistä johtuen toimintaa aina jatkettiin sitkeästi.  

Varhaisin tunnettu havainto Helsingin seudun mineraaliharvinaisuuksista on Venäjän Vuorilehdessä julkaistu N.F. Jossan (1839) kuvaus Stansvikin ametistista. Kauniin violetin kvartsimuunnoksen kiteitä otettiin näytteiksi sekä Pietarin Vuorimuseoon että Pariisin Mineralogiseen museoon. Stansvikin mineraloginen erikoisuus oli myös ”kuituinen” kvartsi, joka on muodostunut, kun piihappopitoiset vesiliuokset ovat alhaisessa lämpötilassa syrjäyttäneet kuituista sepioliittia. Se muistutti serpentiiniasbestia (asbesti oli vielä 1950-luvulla tärkeä teollisuusmineraali), joka herätti kiinnostusta myös Suomen Mineraali Oy:ssä. Asuinrakennuksien läheisyys esti kuitenkin yritystä suorittamasta tutkimuksia paikalla vuonna 1953.

Nykyään Stansvikin kaivosalue on rauhoitettu. Vanhat kaivoskuilut on aidattu ja ne ovat täyttyneet vedellä. 

Hålvikin hopeakaivos

Stansvikin rautakaivoksien lähellä sijaitsevan Hålvikin hopeakaivoksesta on louhittu vuosina 1787–1789 noin 500 tonnia lyijy- ja sinkkimalmia. Niiden hopeapitoisuus ilmoitettiin olleen 16 grammaa tonnia kohtia. Malmin sulattamiseksi rakennettiin Vantaankoskelle sulatto 1795. Malmisaalis osoittautui kuitenkin riittämättömäksi, jolloin kaivostyö lakkautettiin. Sulatto toimi ainoastaan vuoden verran. 

Hålvikistakin löydettiin huomattava määrä mineraaleja, muun muassa lyijyhohdetta, sinkkivälkettä, rikkikiisua, fluoriittia sekä melanteriittia. Löydettiin ja kuvattiin Hålvikista myös kokonaan uusi sameanvihreä tai musta mineraali, joka nimettiin ”degeröiitiksi”. Myöhemmin selvisi kuitenkin, että sama mineraali oli jo kuvattu aikaisemmin Ruotsissa nimellä hisingeriitti, jolla se edelleenkin tunnetaan. 

Stansvikin rautakaivokseen ja Hålvikin hopeakaivokseen voi tutustua Kaivoskallion luonnonsuojelualueella.

Vuorilahden granaattilouhos

Hevossalmen sillasta 500 metriä länsiluoteeseen sijaitsee Vuorilahden granaattilouhos. Kotimainen kivipohjaisia rakennusmateriaaleja valmistava Rudus Oy louhi täältä kiveä 1940-luvun loppupuolella. Kivi sisälsi lähes pelkästään granaattia, jota pääosittain käytettiin kulutusta kestäviin teollisuushallin lattialaattoihin, joita on käytetty muun muassa Ruoholahden kaapelitehtaassa. Tuotetta markkinoitiin kauppanimellä ”duromiitti”. Valmistus jäi kuitenkin lähinnä kokeiluasteelle, samoin kuin granaatin käyttö hioma-aineena.

Muurilaastia kalkista

Kalkkia on poltettu Helsingin seudulla muurilaastin valmistukseen niin kauan kuin alueella on rakennettu kivirakennuksia. Kalkkia on louhittu ainakin 1500-luvulta alkaen. Muurilaastin valmistuksen lisäksi on kalkkia käytetty myös maanparannusaineena, rautasulattojen kuona-aineena sekä rakennus- ja monumenttikivenä. 

Kalkkikiveä poltettiin maauuneissa, kulu-uuneissa tai rengasuuneissa. Uunin valinta riippui kalkkikiven laadusta sekä siitä, oliko poltto jatkuvaa ja suurtuotantomaista vaiko vain pientä ja kotitarvetta varten. Kuljetusmahdollisuuksien parantuessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kalkkia alettiin saada edullisemmin muualta ja paikallisesta kalkinpoltosta luovuttiin pikkuhiljaa.

Laajasalon kalkkilouhokset

Laajasalossa on louhittu kalkkikiveä kolmesta paikasta: Tullisaaresta, Stansvikista ja Herttoniemen salmen etelärannalta. 

Tullisaaren louhos

Tullisaaren (Turholmin) louhoskuoppa tunnetaan nykyään Aino Acktén huvilan ankkalampena, ja tätä ennen, vielä 1940-luvulla, vanha louhos toimi lähiseudun epävirallisena kaatopaikkana. 

Kalkkia paikalta on louhittu jo ainakin vuonna 1550, joten Turholmin louhos on Suomen vanhin nimeltä mainittu kaivos. Louhoksen myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta 30x10 metrin louhos tuskin lienee 1500-luvulla syntynyt. Ainoa todistettu maininta louhoksesta on vuonna 1881, jolloin louhoksen mainitaan olevan autio ja veden täyttämä. 

Stansvikin rautakaivokset

Stansvikin rautakaivostoiminnan yhteydessä louhittiin vuonna 1797 myös pieniä määriä kalkkikiveä. Todennäköistä on, ettei mikään Stansvikin kaivoskuluista ole kuitenkaan varsinainen kalkkilouhos, vaan kalkkikiveä on mahdollisesti saatu rinteen päällä olevasta louhoksesta, jota myöhemmin syvennettiin rautakaivokseksi.

Herttoniemen salmen eteläranta

Etelärannan kalliossa on kapea, epäpuhdas kalkkikivikerros, jossa vielä 1940-luvulla oli nähtävissä vähäinen louhos. Alueen rakennustyöt lienevät peittäneen louhoksen, eikä sen tarkkaa sijainta ole enää tiedossa.




Lähteet:

B. Saltikoff, I. Laitakari, K. A. Kinnunen ja P. Oivanen, Helsingin seudun vanhat kaivokset ja louhokset, Espoo 1994, Geologian tutkimuskeskus


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koko perheen kesäteatteri – Laajasalon huvilateatteri

Vierailu Napolissa – ilman, että tarvitsee poistua saarelta

Seurojentalo – koulusta ja seuroista palokunnantaloksi